Maanantai tammikuun 20. vuonna 2014. Ulkona näyttäisi olevan aurinkoista, sininen taivas, kevyt tuulenvire, lämpötila arvioilta +32. Kuten joka päivä viimeiset kolme kuukautta. Herään aamuisin siihen, kun hedelmämies huutaa kadulla "papaya, piña, mango". Ihan jees, mutta onko pakko kuudelta aloittaa? Olen ollut nyt viimeiset 3 viikkoa työtön, hullu pomoni päätti, ettei minulle olekaan enää töitä ja olen yrittänyt keksiä, miten voisin jäädä tänne ja ansaita samalla ehkä vähän rahaakin. No, totuuden nimissä, olisi ihan kiva, jos rahaa tulisi edes sen verran, että voisin maksaa vuokran.
Cartagena on melko kallis kaupunki. Ja olen valitettavasti tottunut asumaan hyvällä asuinalueella, juhlimaan kivoilla klubeilla ja syömään hyvää ruokaa kalliissa ravintoloissa. Ruokakaupassakin huomaan ostavani aivan turhia juttuja, kuten aurinkokuivattuja tomaatteja. Niin hyviä, mutta aivan liian kalliita. Vaikeaa muuttaa ajattelutapaa, mutta pakko, jos haluan olla täällä.
Kävin viime viikolla uusimassa turistiviisumini ja voin siis olla täällä näillä näkymin 24. huhtikuuta saakka. Kävin myös kahdessa työhaastattelussa torstaina ja kummatkin lupasivat auttaa työviisumin hankinnassa. Yhden asian olen kuitenkin täällä oppinut: Mikään ei ole niin varmaan, kuin se, että kaikki on epävarmaa. Suomalaista rehellisyyttä ei täällä ole, eikä sitä arvosteta. Vastaus kaikkeen on aina ulospäin si si, todellisuudessa vastaus voi olla mitä vain, useinmiten ei tai en tiedä. Jos joku sanoo auttavansa, palkkaavansa, maksavansa, rakastavansa, se ei ole totta samalla tavalla kuin totuus suomalaisessa kulttuurissa käsitetään. Toiselle sanotaan se, mitä ajatellaan, että hän haluaa kuulla. Se on tässä kulttuurissa kohteliasta ja sopivaa, kukaan ei nolostu tai joudu epämukavaan tilanteeseen. Paitsi se höntti suomalainen tyttö, joka luulee ja uskoo. No, opin pikkuhiljaa!
Elämä ei siis ole ruusuilla tanssimista Cartagenassakaan. Aurinko, lämpö, tuoreet hedelmät ja meri vain tekevät kaikesta niin paljon helpompaa :) Joudun muuttamaan asunnostani pois tämän kuun lopussa, sillä minulla ei ole rahaa maksaa vuokraa (200€). Onneksi ystäväni Bea tarjosi asuntoaan minulle, joten muutan hänen nurkkiinsa pyörimään - jälleen oppimisen paikka minulle, joka olen tottunut huolehtimaan itsestäni. Toisaalta avun pyytäminen ja vastaanottaminen on jotain, minkä mielelläni opin. Selviytyminen on jotain, joka hakataan meihin suomalaisiin synnytyslaitoksella, pitää pärjätä yksin vaikka mikä olisi, muuten on heikko. Haluan päästä tästä ajatuksesta irti ja nyt minulle on tarjoutunut siihen mitä mainioin tilaisuus. Ei se silti helppoa ole.
Kuherruskuukauteni Cartagenan kanssa alkaa toisinsanoen olla ohi ja todellisuus alkaa paljastua. Joudun todella miettimään päivittäin, haluanko olla täällä. Plussia ovat ehdottomasti sää, yleinen ilmapiiri, ruoka, hedelmät, maisemat, kaupunki ja tapaamani ihmiset. Miinuksia, no vain se, että täällä on vaikeaa löytää töitä. Toisaalta vaihtoehtonani on palata Suomeen, etsiä siellä töitä, palata samaan kaavaan (töitä, töitä, töitä, säästä, säästä, säästä, että pääset pois). No, voisin mennä myös Melbourneen. Aloittaisin siellä taas alusta, etsisin töitä, asunnon, ystävät.
Päätöksen tekeminen on vaikeaa. Niimpä olen nyt viimeiset kolme viikkoa lykännyt sitä. Olen avoin mahdollisuuksille ja uskon, että universumilla on suunnitelma. Odotellessa tutustun ihmisiin Cafe Malaganan kattoterasilla, vietän sunnuntai iltapäivän rannalla, juon joka päivä lulo-mehua, opettelen kokkaamaan hyvää halvalla, lenkkeilen Cartagenan lahden rannalla, löydän uusia suosikkeja, kuten pan debono, ihailen auringonlaskua Karibianmereen piña coladaa (tai halpaa 2000 peson Club Colombiaa) siemaillen. En ole reppureissaaja enää, vaan asun Cartagenassa. Tänään menen pankkiin avaamaan paikallisen tilin, ehkä se tuo hyvää onnea työnhakuun. Ciao!
Besos,
Oona
